Mitä muistuvi mieleen..

Eilen tuli 11 kuukautta äidin kuolemasta. Muistin, että hautajaiskuvat ovat vieläkin laittamatta albumiin. Oikeastaan albumia ei edes vielä ollut hankittukaan. Ei ollut tullut vastaan oikeanlaista, jos nyt olen edes muistanut niitä etsiäkään.. No, mutta nyt on aika pistää hautajaiskuva-asioita eteenpäin.

Juuri nyt on aivan samanlainen ilma, kuin äidin hautajaisissa oli. Yli kymmenen astetta pakkasta ja aurinko paistaa vielä matalalta, niin kuin se nyt aina tammikuussa paistaakin. Tosin äidin hautajaisen aikaan aurinko oli jo korkeammalla, koska elettiin maaliskuun ensimmäisiä päiviä. 

Tänään tilasin äidin hautajaiskuville albumin, jonka saan varmaan viikonloppuna. Pääsee työstämään sitäkin asiaa taas kerran. Muistelemaan muistoja. Niitä surullisia, osin jollain tapaa helpottaviakin.

Hautajaisiin liittyy kauniit muistot. Kimaltavat hiutaleet pakkassäässä auringon kullatessa hankia.. Kauniimmin ei olisi kukaan voinut maisemaa koristella. Äidin maallinen keho laskettiin ikuiseen lepoon siunattuun maahan. Sillä hetkellä se tuntui hyvälle tietää, että hautausmaa on nimenomaan siunattu maa eikä mikä tahansa paikka. 

Toisaalta harmittaa, ettemme järjestäneet hautajaisiin mitään kaunista musiikkia. Mutta toisaalta tiedän, etten olisi varmasti kestänyt sitä. Itse siunaaminen kirkossa oli sen verran koettelemus, että vielä koskettava laulu siihen päälle, niin se olisi ollut jo liikaa. Muistotilaisuudessa näytin tekemäni koosteen äidin elämästä valokuvin. Kuvat puhuivat varmasti paljon enemmän kuin sanat.

Tänään katselimme pikkuisten kanssa Mimosan vauvakuvia hänen toiveestaan. Yhdessä kuvasta olemme sairaalassa ja tuoreet isovanhemmat pitävät vauvaa sylissään. Mimosa on mummon sylissä. Mimosa nimesi kuvasta heti papan ja mamman, mutta mummon kohdalla hän kysyi: "kuka hän on"? Anja-mummohan se siinä sinua pitää sylissään. ♥ Nyt vähintään tuli tunne, että on äidin kuvia tilattava lisää ja laitettava niitä näkyviin kotiimme. Vaikka pikkuisten omat muistot mummosta olisivat unohtuneet, on meidän tehtävä puhua rakkaastamme, että hän eläisi tässä meidän keskellämme, vaikka onkin fyysisesti poissa.